Hyvää iltaa. Fairandcruel(.webs) on kuollut, kauan eläköön uusi Fairandcruel. Uusille tuttavuuksille (ja näin alkuhäslinkivaiheessa itse asiassa kaikille) suositellaan ensi töikseen tutustumista Mik’ Ihme Se On?-osioon (tutkaile yläpalkkia), jossa on aina ajantasaisin tieto sivuston tilasta.
(Summary in English at the bottom of the page.)
Huom: tässä tekstissä “toinen minä” tarkoittaa ehdottoman tarkkaa, täydellistä kopiota henkilöstä. Ei samannäköistä, ei samoin käyttäytyvää, ei samalta vaikuttavaa, vaan tismalleen samanlaista. Tismalleen saman muistot, tismalleen samat ajatukset, tismalleen samat arvot. Kuin heräisit eräänä aamuna ja sinua olisikin, selittämättömin keinoin, kaksi täysin samanlaista kappaletta.
Minä olen minulle rakkain ihminen, jonka olen tavannut tai tulen koskaan tapaamaan. Sinä et tarkoita minulle minun rinnallani mitään. Minä en tarkoita sinulle sinun rinnallasi mitään. Sinä olet sinulle rakkain ihminen, jonka olet koskaan tavannut tai tulet koskaan tapaamaan.
Tahtoisitko tavata itsesi? Jos tapaisit itsesi, mitä tapahtuisi? Toteuttaisit(te)ko kaiken, mistä olet(te) ikinä vain haaveillut? Poistuisiko tilanteesta vain toinen kertomaan tai olemaan kertomatta tarinaa? Tarinaa siitä, kuinka eräänä synkkänä päivänä kuristit itsesi, kuinka väänsit niskasi nurin, kuinka löit itseäsi millä vain käteen sattuvalla, kuinka puukotit itseäsi selkään ennen kuin se toinen sinä, siis nimenomaan sinä, ehdit tehdä sen itsellesi.
Koska minä olemme tämän tekstin pääaihe, ilmaistakoon meidän näkemykseni. Minä, Fairandcruel, tahtoisin yli kaiken tavata täydellisen kopion itsestäni.
Tiedän, etten puukottaisi itseäni selkään, koska toivon tapaavani itseni, jolloin minäkin toivoisin tapaavani itseni. Ja koska jos suunnittelisin puukottavani itseäni selkään, myös minä suunnittelisin puukottavani itseäni selkään. Jos molemmat onnistuvat, molemmat häviävät. Tilanne, jossa vain jompikumpi onnistuu puukotuksessa, ei ole mahdollinen, koska tiedän miten ajattelen, tiedän mitä ajattelen, enkä sitäpaitsi missään nimessä haluaisikaan vain toisen onnistuvan. Ainoa tapa minun päästä eroon itsestäni olisi siis yhden hengen joukkoitsemurha, mitä en suorittaisi, koska pidän itsestäni aivan liian paljon.
Tiedän, (että tiedän,) etten voi tietää, kumpi on kopio, kumpi tuli myöhemmin, olenhan täydellinen kopio itsestäni. Hitto soikoon, ei ole olemassa määrittelyä ‘jompikumpi’, koska olen tismalleen sama olento kuin olen. Ei ole olemassa minua ja toista minua, vaan minä ja minä, eli minä. Täten tiedän, (että tiedän), että on turhaa yrittääkään selvittää. Täten tiedän, ettei minu(i)lle tulisi minkäänlaista identiteettikriisiä aitoon minuuteen liittyen, tai vähintäänkin tiedän, ettei kumpikaan etten voisi väittelyä voittaa, koska minä olen aito ja minä olen aito. Täten olen varma, (että olen varma,) ettei minun kannata aloittaakaan aitouteni pohtimista.
Sitäpaitsi, en luultavasti edes keskustelisi itseni kanssa, en käytännössä ollenkaan. En välttämättä vaihtaisi sanaakaan, ainakaan nyt kun tiedän, etten niin tekisi. Tiedän ajattelevani tismalleen samoin kuin ajattelen; mitä hyötyä olisi kuulla ajatukseni luettavan ääneen? Tarkistaisimme olevani yhtä mieltä siitä, mitä teen seuraavaksi, varmaankin katsahtamalla toisiimme ja nyökkäämällä hieman, jos niinkään paljon vaivaa jaksaisin nähdä, tietäisinhän kuitenkin, etten minäkään jaksa niin paljoa vaivaa nähdä, koska olisi kuitenkin itsestäänselvää, että olen yhtä mieltä siitä, mitä nyt teen, mihin suuntaan kävelen, mitä sanon. Synkronoisin askeleemme kävellessämme ajattelematta asiaa ensinkään. Riitaa voisi kyllä tulla siitä, kumpi (hmh) kävelee vasemmalla ja kumpi oikealla puolella…
Ah, muille puhuminen. En yhden yhtä lausetta, en sanaa, en elettä voisi olla tekemättä itseni seuraksi, vaikka se turhaa olisikin. Turhaa, mutta niin sairaan hyvää sairasta mielihyvää se tuottaisi, kun puhuisin, molemmat, yhteen ääneen, vaikkapa eri päistä huonetta. Joka toinen sana eri päästä huonetta. Vastaus aina eri suusta kuin siitä, jota kantavia kasvoja kohden kysymys esitettiin. Eri päästä huonetta.
Voisin luottaa itseeni. Olisin ainoa henkilö, johon voisin luottaa täysin ja ehdoitta. Jos pettäisin itseni, pettäisin itseni. Jos aiheuttaisin haittaa itselleni, aiheuttaisin haittaa itselleni. Jos tuhoaisin itseni, tuhoaisin itseni. Toisin sanoen: pelkäisin itseäni niin paljon, ettei minun tarvitsisi pelätä. Olisin niin varma siitä, että petän itseni, että voisin luottaa siihen, etten petä itseäni.
[pieni spoilerivaara] Ehkä olen katsonut Doctor Who:n kutoskauden doppelganger-jaksojen Tohtorin ja Tohtorin välistä vuorovaikuttamista liiankin tarkkaavaisesti, mutta uskon, että koko tämän tekstin pohdinta välähti molempien Tohtoreiden mielissä sillä hetkellä, kun he huomasivat tuijottavansa itseään. Seuraavalla hetkellä he tiesivät tietävänsä ajatelleensa samoin, ja jatkoivat kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan. [spoilerointi ohi] Oma kohtaamiseni olisi hyvinkin samanlainen, nyt kun olen kirjoittanut ja sitä myötä jalostanut ja jäsentänyt ajatukseni aiheesta näinkin pitkälti. Tietäisin (tietäväni) ajattelevani näin, joten turhaan hämmästelyyn ja kummasteluun ei tarvitsisi uhrata sen enempää voimavaroja. Ehkä pieni varmistus täydestä kopioudesta (kuka kuuluisa fyysikko tekee millaisia tanssiliikkeitä missä osassa muistipalatsiani ja mitä se tarkoittaa, tai jotain vastaavaa ehdottoman yksilöllistä ja ainutkertaista) ja elämä jatkuu. Molemmat alkaisimme kysyä tismalleen samaa kysymystä (jota ei sitten tarvitsisi kysyä loppuun, ja nyt kun tämän ajattelin valmiiksi, ei tarvitsisi kysyä ollenkaan, vaan suoraan) kirjoittaisimme (kysymys lukijalle: miksi kirjallisena?) tismalleen samat vastaukset ja siten olisimme varmat asiasta ja voisin aloittaa maailmanvalloituksen.
Nyt, kun olet lukenut tämän tekstin, käsitellyt nämä ajatukset ja tiedät tehneesi niin, kuinka kohtaamisesi itsesi kanssa sujuisi? Kuinka toimisit? Kuinka kävisi?
Briefly in English:
What would you do, if you met a perfect, exact copy of yourself? If you met you, whom you can absolutely, unconditionally rely on to think, feel and act precisely as you do, whom you know to know everything you know? Would you conquer the world or kill yourself?
Painfully aware of the connotations the term has, I nevertheless have this to say as my own opinion:
I ship me, harder than all fandoms by their powers combined have ever shipped anything.
Hyvää iltaa, arvon lukijat. Nyt, juuri ennen kuin aloitat(te) alla olevaan pohdiskeluun perehtymisen, on täydellinen aika laittaa soimaan Epicaa tai jotain vähintään yhtä eeppistä musiikkia. Mieluiten Epicaa, kuten tullet(te) huomaamaan tekstin edetessä.
Tässä hetki sitten näin prof. Marcus du Sautoyn vallan mainion dokumenttisarjan Koodien maailma (kirjoitushetkellä nähtävillä Areenassa: http://areena.yle.fi/tv/1839067) toisen osan (kolmesta). Sen lopussa päädyttiin tulokseen, että vaikka koko jakson ajan esiteltiin sääntöjä ja kaavoja, joita luonnossa esiintyy ja joita luonto noudattaa, maailma ei olekaan niin siisti kuin miltä se oli saatu näyttämään. Universumi toimii silti täysin johdonmukaisesti. Todempia sanoja harvoin kuulee.
Chance doesn’t exist / But the path of life is not totally so predestined ( Epica: Sensorium)
Tästäpä keskusteltiin, ja päädyttiin puhumaan todennäköisyyksistä ja sattumasta. Tuijotimme tunnin dokumenttia, jonka lopputulos oli, että vaikkei sitä (vielä) pystytäkään osoittamaan/seuraamaan, kaikki -kaikki- tapahtumat johtuvat poikkeuksetta jostain toisesta/joistain muista tapahtumista. (Täten induktiivisesti kaikella on perimmäinen, ensimmäinen syy(syitä?), mutta jääköön niinkin mystinen pohdinta toiseen Blubsahdukseen.) Heti dokumenttia seuranneessa keskustelussa/väittelyssä vastaväittäjäni vannoi sattuman nimeen ja olemassaoloon. Miten sattumaa voi olla olemassa, jos kaikki johtuu jostain muusta? Ei sitä voikaan. Ei sitä olekaan olemassa.
The Future is as certain / as life will come to an end (Epica: Beyond Belief)
Universumi ja olemassaolo perustuvat luonnonlakeihin. Luonnonlait ovat auttamattoman deterministisiä: tismalleen sama lähtötilanne johtaa aina tismalleen samaan lopputulokseen. (Toki, atomin osien tasolla olemassaolo ei ole yksiselitteistä, mutta ei aiheesta enempää.) Sattumaa ei ole. On olemassa vain lukemattomia keskenään vuorovaikuttavia tapahtumia, tapahtumaketjuja, voimia ja syy-seuraussuhteita, jotka ovat yksinään ja sinällään yksioikoisia ja ennen kaikkea yksiselitteisiä. Huomattakoon myös, että näitä enemmän tai vähemmän ristiriitaisia tapahtumia ei ole ääretöntä määrää, vain aivan liikaa neliöitynä googol kertaa. Universumi on mahdollista mallintaa täydellisesti, jos vain on äärettömästi aikaa ja resursseja. (kts. #legacy-5: Kauniita Unia, joka liippaa hieman sisäkkäisiin universumeihin. Ehkäpä pitäisi Matrix-tyyppisiin maailmakäsityksiin pyhittää joskus ihan omakin Blubsero.) Ilmiö, jota kutsutaan sattumaksi, on vain kyvyttömyyttä ennustaa maailman(kaikkeuden) tilan kehittymistä. Kohta, johon sadepisara putoaa, ei ole sattumanvarainen, vaan äärimmäisen vaikea ennustaa. Se riippuu tuulista ja pisaran lähtöpaikasta, joka riippuu pilven kehityksestä, joka riippuu säästä, joka riippuu ilmastosta, joka riippuu alueen geologiasta, joka riippuu… Viikon lottorivi ei ole sattumanvarainen, vaan äärimmäisen vaikea ennustaa. Se riippuu pallojen törmäilystä toisiinsa ja koneeseen, mikä riippuu pallojen sijainnista koneen käynnistyessä, mikä riippuu niiden asemista ennen koneeseen päätymistä, jotka riippuvat…
We will never know all possibilities to predict what is to come/And so we have illusions to think freely (Epica: The Divine Conspiracy)
Jokaisen itseään kunnioittavan estestionistisen metafloristin* täytyy nähdä Cloud Atlas. Se kertoo juuri nimenomaan (muun muassa) niinkutsutusta sattumasta: miten yhden 1800-luvun matkailijan päiväkirja voi vaikuttaa tuhat vuotta myöhäisemmän vapaustaistelijan elämään. Koko kuuden miljöön tapahtumaketju perustuu aikaisemmasta myöhempään tarkasteltuna sattumaan. Myöhemmästä aikaisempaan tarkasteltuna tapahtumaketjut, toisiinsa vaikuttavat syy-seuraussuhteet ja yhteensattumat ovat niin ilmiselviä, että katsoja ei voi olla kikattamatta ymmärryksen ihanasta tunteesta, kun leffan pienen maailman koko rakenne selkeytyy silmänräpäyksessä. Samaa hykerryttävän hämmästyttävää selkeyttä on tiedossa siitä, että maailmasssa on järkeä. Vaikkei universumin logiikkaa pystyisikään (vielä) seuraamaan, on lohdullista tietää, että olevalla on suunta, joskaan ei päämäärää. Elämänhallintakouluttajampi kirjoittaja tahtoisi tähän väliin huomauttaa, että koska kaikella on syynsä ja seurauksensa eikä mikään ole aidosti sattumaa, kaikkeen voi vaikuttaa;
Design Your Universe.
Sattuma on oikeasti vain ilkikurisesti hillittömän universumin ilmenemismuoto. Täten sattumaan pohjautuvat käsitteet ovat yhtä tyhjän kanssa kuin sattuma sinälläänkin. Onni tarkoittaa ilmiötä, jossa joillakuilla on ihmeellinen kyky/suojelusenkeli, joka vaikuttaa todennäköisyyksiin yksilön hyvän nimessä (tai huono onni vastaaavasti yksilön haitaksi). Onni on sattuman tulos: jos satunnaiset tilanteet sattuvat todenäköisyyksistä poikkeavan usein yksilön kannalta hyvään tai huonoon suuntaan, sanotaan yksilöllä olevan (hyvää tai huonoa) onnea. Sattumaa ei ole olemassa. Onni on harhaluulo. Sherlock Holmes sarjassa Holmes NYC (alkup. Elementary) tiivistää:
Luck is an offensive, abhorrent concept. The idea that there is a force in the universe tilting events in your favor or against it is ridiculous. Idiots rely on luck.
Kohtalo tarkoittaa ilmiötä, jossa jollain yksilöä suuremmalla voimalla on kyky vaikuttaa todennäköisyyksiin yksilön kohdalla, mihin suuntaan milloinkin haluaakaan. Sattumaa ei ole, vain toisiaan seuraavia ja toisistaan johtuvia tapahtumia. Täten kyseisen suuremman voiman täytyy olla joko universumi itse tai jokin sitä suurempi, eli käytännössä universumi. Universumilla ei ole tarkoitusta eikä päämäärää, universumilla ei ole tahtoa ja halua. Jos Universumi toisaalta oikeasti onkin tietoinen, jään odottamaan sen itsensä vahvistusta ja osoitusta siitä, että kohtalo onkin olemassa (nyt kuulostan muuten ihan Dawkinsilta O.o :P ).
Fate’s only random. / It’s nothing we’ll ever explain. / So it remains. (Epica: Unleashed)
Koska kaikki johtuu aiemmista tapahtumista, onko maailmankaikkeuden olevuus ennaltamäärätty? Jos kaikelle tapahtuvalle on syy, jonka yksiselitteistä ja yksisuuntaista seurausta tapahtumat ovat, onko kohtalo tavallaan olemassa siten, että maailmankaikkeuden kulkua ei voi muuttaa? Onko kaikki oleva vain helvetillisen monimutkainen, mutta puhtaan deterministinen järjestelmä? Jos aloittaisimme uudelleen tasan tarkkaan siitä, mistä ikinä maailmankaikkeuden olemassaolo johtuukaan, päädyttäisiinkö tismalleen samaan tilanteeseen riippumatta siitä, kuinka monetta kertaa maailmankaikkeus käynnistetään uudelleen tismalleen samasta lähtökohdasta? Toisaalta, mikä maailmankaikkeudessa on sellaista, joka voisi muuttaa ennaltamäärättyä kaavaa? Vain yksi voima: sattuma. Sattumaa ei ole. Jos sattumaa on, se voi olla olemassa vain yhdessä ainoassa ilmiössä, joka ei sattuman olemassaolon tapauksessa liity luonnonlakeihin ja olevuuteen millään tavoin. Mikä on ainoa asia, joka ei (välttämättä) johdu yksioikoisesti, aina ja ikuisesti ympäröivästä maailmankaikkeudesta?
Onko vapaa tahto olemassa?!?
Non intellegens nil explicas.
(Joka ei ymmärrä, ei voi selittää; Epica, Kingdom of Heaven)
*estestionistinen metaflorismi on aate/näkemys maailmasta, johon fairandcruelistinen Blubsahtelu ja FairAndCruelin itsensä (sivu mukaanlukeva tai admin) olemassaolo perustuu. Metaflorismi on kukoistanut aina vuoden 2008 kesästä alkaen.
**Kun lukija on aikansa haukkonut henkeään tekstimuurin läpi kahlaamisen jälkeen, vain pohtiakseen hetken aihetta, päätyäkseen sen jälkeen pohtimaan kirjoittajan mielenterveyttä, kirjoittaja suosittelee luettavan XKCD:n nro 877.
Hyvää iltaa, hyvät kuuntelijat!
Fairandcruelin uudelleensyntymän kunniaksi uudelleenaloitamme blubsistelun, toivon mukaan tiheämpitahtisena, niinkin kevyellä aiheella kuin elämän tarkoitus. Alustamme pohdiskelua siitä, miksi elämää on ja mitä hittoa varten se jatkaa olemista. Ehkäpä joskus tuonnempana määrittelemme elämän sekä ratkaisemme erään filosofian suurimmista kysymyksistä: miksi teemme syvällisissä kirjoituksissa kaiken aina monikon ensimmäisessä persoonassa?
Elämää on, koska sitä voi olla. Elämää on, jotta ihmiset tai muut vähintään suunnilleen samantasoiset oliot voisivat sitä ja sen olemusta pohdiskella. Elämää on, jotta sitä ei tarvitsisi ajatella. Elämää on, koska ilman sitä maailma olisi tylsempi paikka. Elämää on, jotta maailman mielenkiintoisuuden voi määritellä, eiväthän kiviä toiset kivet niin kauheasti kiinnosta. Elämää on, koska ei ole yhtään hyvää syytä sen olemattomuudelle. Mistä elämä tuli? Jääköön myöhempään blubsikseen.
Kun elämä kerran on (vielä pohtimattomin keinoin*) ilmaantunut, siitä on hankala päästä eroon. Fortuna Regina, Imperatrix Mundi**, yrittää vähän väliä mitä mielikuvituksellisimmin tempuin hävittää tai edes laimentaa elämän sekametelisoppaa. Silti minä kirjoitan tätä ja sinä luet tätä. Jos kuitenkin olemme molemmat jo tällä hetkellä kuolleita, on sittenkin olemassa tuonpuoleinen ja kirjoittajan aivoituksilta rapistuvat hienoisesti perustukset, jolloin tämä teksti ja sen sisältö eivät enää ole valideja. Emme kuitenkaan ilmeisesti voi tietää, olemmeko jo kuolleita, ergo oli todellisuus millainen tahansa (houhouhou, moneen blubsikseen pitäisi riittää ainesta tästä aiheesta), ei ole tämän tekstin puitteissa järkevää pohtia, onko tässä tekstissä järkeä (… Köh) eli viimeisimmät kaksi virkettä, vielä kesken oleva mukaan lukien, ovat turhia. Nätti kappale joka tapauksessa.
Yksilö on turha, yksi on nolla. Yksi plus yksi on merkityksettömän paljon enemmän. Kolme? Ei siitäkään mittään. Miljoonia? Ajan, vaivan ja tilan haaskuuta. Yksi (plus yksi), jota seuraa yksi plus yksi (plus yksi) on kuitenkin äärettömän paljon. Voi kyllä, nyt puhutaan kukista ja mehiläisistä (ja kaikista muistakin olioista, jotka elämän tunnusmerkit täyttävät*). Yksi, yksittäinen ja ainutkertainen joukko olentoja on yhtä tyhjän kanssa, koska sen väistämättä kuoltua ei jää jäljelle välttämättä edes jälkiä sen olemassaolosta. Kukapa näitä jäänteitä edes tarkastelisi? Jatkuvuus, sukupolvien kierto, lisääntyminen, uuden syntyminen vanhan tilalle, siitä muodostuu todellinen elämä. Alkuperäiset edustajat haipuvat ensin, sitten niiden seuraajat, ja niin edelleen. Mikäs siinä? Yksilö ei merkitsekään elämän historiassa mitään (paitsi ehkä kaikista yksilöistä aito ensimmäinen). Jatkuvuus, se, että merkityksetöntä yksilöä seuraa toinen aivan yhtä törkeä tärkeä yksilö, siinä on elämisen taikaa. Elämä ei ole elämää, jos ei sitä ole vielä elämän jälkeenkin.
“On tää lisääntymistouhu kuulkaa aikas mielenkiintosta!”
– Maija Flinkman
Eliökunnassa, johon elävät olennot melkoisen sankoin joukoin kuuluvat, mitä ilmeisin elämän tarkoitus ja päämäärä onkin uuden elämän tuottaminen ja ketjun jatkaminen. Elämme kuollaksemme (… ja siten tehdäksemme tilaa jälkeläisillemme; ‘me’ eli eliöt). Tässä välissä mukaan astuu parisataa viimeisintä vuotta tieteistä luonnollisimman historiaa eli evoluutioteorian synty ja kukoistus. Suoritetaanpa tökerö jako eliökunnan ja ihmiskunnan välille. En väitä, etteikö ihminen olisi eläin, mutta tälle häväistykselle on syynsä. Seuraavat muutamat kappaleet ovat myös väärällään häpeilemätöntä inhimillistystä ja hämäävää väitäntää siitä, että elämällä ja sen taustavoimilla olisi tietoisia, ennaltamäärättyjä päämääriä. Blubsikset luetaan eliläli kuin nautitaan, id est, ripauksella kriittisiä suolasilmälaseja.
Eliökunta. Sen mikroin taso lie yksilö. Järjettömän eliöyksilön ainoa tavoite elämässä on siirtää oma perintönsä, perimänsä, mahdollisimman muuttumattomana jälkipolvilleen. Eihän mikään ökkömönkiäinen tätä toki tiedosta, mutta mikrotasolla eliöt pyrkivät pysymään muuttumattomina sukupolvesta toiseen.
Eliökunnan toiseksi mikroin taso on sukulinja: samalla perimällä pörisevät vanhempi-jälkeläis/vanhempi-jälkeläis-ketjun perättäiset linkit. Tällainen joukko pyrkii parhaansa mukaan pysymään muuttumattomana, mutta eihän se sellaiseen pysty, jos linja sammuu, kun ei saata sopeutua. Elämä pyrkii jatkumaan.
Siirrytään populaatioon ja uuteen motivaatioon. Joukko eri sukulinjoja (samaa lajia, tietty), jotka ovat olemassa samassa ajassa ja paikassa, on populaatio. Populaation tärkein tavoite on jatkaa olemassaoloaan. Populaatio ei peljästy, jos sen olemassaolon jatkumista jokin uhkaa. Populaatio uskaltaa vaihtaa paikkaansa, tapojaan tai, kamalus sentään, olemustaan ja koostumustaan; populaatio tarpeen niin vaatiessa muuntuu.
Seuraavaksi laji. Eläinlajin ainoa tavoite on voida paremmin kuin kilpaileva eläinlaji. Eläinlajin ainoa keino kilpailla on perinnöllinen muuntuminen. Yksilön tahto ei enää paljoa paina.
Hitto, miten yksioikoisia elukat ovatkaan. Käsitelkäämme seuraavaksi ihmiskuntaa samojen mittaluokkien yksiköin.
Ihmiskunnan mikroin taso lie yksilö. Ihmisyksilö tietää olevansa kaikkea muuta kuin merkityksetön, paitsi jos kyseessä on angstiteini. Tämän yleistyvän alalajin edustajiston enemmistö ymmärtää paikkansa maailmankaikkeuden hierarkiassa. Keskivertoihmisyksilöä kuitenkin motivoivat elämässä/elämään mitä mielikuvituksellisemmat asiat ja tavoitteet. Yksi haluaa menestyä, toinen auttaa muita menestymään, kolmas tuottaa iloa, neljäs vallata maailman, viides jättää maailman parempaan kuntoon kuin saapuessaan, kuudes kehittää vallankumouksellisen vedettömän uima-altaan ennen kuolemaansa, seitsemäs…… Hyvin suurella osalla ihmisyksilöistä on kuitenkin sama päämäärä kuin muillakin eliöillä: jatkaa sukuaan. Lisääntyä. Varmistaa perimänsä siirtyminen. Välttää turhaa muutosta.
Seuraava luokittelutaso olkoot vaikka perhe. Ihmisperhe. Jo itse sana viittaa useaan eri sukupolveen ja niiden keskinäiseen järjestykseen ja jatkumoon, eli perimän riemukulkuun halki historian. Perhetason tavoite on viedä viestiään ajassa eteenpäin, vaikka sen vuoksi täytyisikin perheen koostumuksen tai olosuhteiden muuttua, vaikkapa eron tai paikanvaihdon kautta.
Keskisuuri taksoni on hieman vaikeampi määritellä ihmisten joukossa. Ihmiset kun eivät muodosta siistejä populaatioita, vaan toisiinsa lomittuvia ryhmittymiä ja joukkioita, kutsuttakoon vaikkapa yhteisöiksi. Mikä ihmeen yhteisö? Esimerkiksi jonkin harrastuksen saman alueen innostuneet tai jokin uskonnollinen paikallisryhmä tai vaikka urheiluseuran kannattajajoukko tai niinkin yksinkertainen rajaus kuin jokin tietty paikkakunta; yhteisö koostuu useasta perheestä/ usean perheen edustajista, joita yhdistää jokin seikka elämässä. Mikä on yhteisön tarkoitus? Jatkaa olemassaoloaan, vaikka samankaltaiset, vieraat yhteisöt koittaisivatkin vallata meidän tilojamme, meidän rahoitustamme, meidän kannattajiamme, jne., toisin sanoen: meidän (eko)lokeroamme.
Mitäs sitten? Toissa- ja viimevuosisataisen kansallisaatteen nimissä katsottakoon seuraavaksi kansaa. Kansa on suuri joukko yksilöitä eli perheitä eli yhteisöjä, joita yhdistää sama kulttuuri ja ehkä sama kieli: saman kansan edustajat ovat pääpiirteiltään erittäin samankaltaisia. Mitä kansa tahtoo? Sitä ei kukaan tiedä. Mikä on aina ollut ja on aina oleva kansan ainoa ja tärkein tarkoitus? Pärjätä muille kansoille, voittaa muut kansat, pysyä olemassa, olla sama kansa, mitä tahansa uhrauksia vaditaankaan.
Kaiken kaikkiaan, eliökunnan ainoa tarkoitus on jatkaa olemista. Elämän ainoa ikuinen ja muuttumaton tarkoitus on elämä itse. Yksilö on mitätön kaikkeudelle, lukuunottamatta itseään. Nukkukaa rauhassa, ei teillä kuitenkaan ole mitään väliä.
Elämän tarkoitus on elämä.
*määritellään toisaalla ja tuonnempana ja myöhemmin.
**kuningattaremme on huijari, kts. #2: Sattuma
(#5 – Kauniita Unia – julkaistiin alunperin 13.9.2011, taso on… itse asiassa yllättävän kiva :D ottaen huomioon, että kyseessä on sanasta-sanaan transkripti kirjoituksesta, jonka ilmeisesti kirjoitin, vailla minkäänlaista muistikuvaa jälkikäteen, Kirjaan ollessani tuon vuoden kovimmassa kuumeessa toista vai oliko kolmatta päivää :P)
Ensi kertaa ikinä, tulee teksti vierahilla kielillä. Eläkää sen kanssa :P
I actually like being feverish. It’s an exceptionally overwhelming experience, or rather a set of experiences. Shivering from the cold while sweating away, buried under a mound of blankets. Feeling too tired to twitch a finger, yet unable to cease shaking. The incredible sensation of overly receptive senses.The third-best thing is dreaming, Oh, how furiously psychedelic and vibrantly ingenious the dreams are! On second place, on some level separate from the dreams, are hallucinations. For example, floating through empty space in a bed, that doesn’t actually feel, look or in any way actually resemble a bed. The contradiction is just lovely. I lay still in a bed, while, at the very same time, I’m hovering nowhere particular in a bed that’s not actually a bed, but rather like a hand, albeit one that is very much akin to a plant, that seems to have forgotten who it is and now acts like a spoon, that’s completely gaseous and has no colours whatsoever, except for mauve, lila, blue, ochre, yellow and a very light green. And a tiny hint of mint.
The best and the worst are the tiny moments of sombriety amidst the horribly enthralling chaos. It is at these moments I realize that using my hand as a stove wouldn’t actually work, and using the other hand as a frying pan would be certainly not be a profitable idea. These are the times of the greatest joy, as it is in these precious specks of time that I realize I am capable of anything in the dreams, and completely safe at the same time, as I am too tired to leave the bed. Now, with just a bit of concentration I should be able to make true the wildest of dreams…
SHAZAM! Two minutes or two hours later, I once again gain proper consciousness and notice I haven’t actually dug a tunnel through the roof to find liquid ice, that’s worth absolutely nothing in the global markets, that are, by the way, not going up or down, but inwards. And I realize that trying to concentrate didn’t work, at all. There’s certainly things I’d rather do than analyze the stock market in 4D.
These moments of clarity are also the worst. Why? Because they force on me the fact that the human body is horribly frail, and the soul even more unstable. The thermometer’s off by a couple of degrees and we’re off to a new world and a half. The bed is not on fire, and I am not an ember, although I quite liked the hat it/I was wearing. The precious sense of balance decides to take a break, and so a few bones in our bodies have a break, as well. Hello, how are you? I’m sorry to disappoint you, but I will not be the ship’s captain for this journey. At least I don’t think I am. How would I know? If I have made myself sternly believe I am a cloud, floating underwater while playing the bagpipes, why should I believe this day is any more real? That this bed, this book, this pen are real? Why should I believe this life is real? Why should I believe I am real?
At this point, the enlightened reader will huff and puff and mutter “cogito, ergo sum”. Quite right, too, but I’m sorry. I’m very, very sorry. I am not a gerbil, nor do I think dear old René was thinking along the same lines as I am. I might be thinking, but how can I be sure who this “I” is? Perhaps I am a product of a schizophrenic hallucination; if so, I am proud of my “host”, for this poor, mentally damaged someone has truly created quite a plot indeed. This interpretation would also help explain, and live with, a certain feeling of inadequateness: if I cannot control my dreams nor my life, why should the one whose dream I am living? My life is equally eccentric to that of the one that’s responsible for mine. Perhaps, If I choose to believe it and manage to send a message of it “outwards” in this unorthodox, mental matryushka doll, I might actually be able to use my hand as a frying pan, or play the bagpipe while diving, or see the world in 4-and-a-half-D, or have every step down propel me upwards, or even alter the laws of physics. But how far would that specific effect reach? Who are all the other people in the world? Whose idea is the world? Perhaps it is mine own, perhaps it is of my host’s creation. Perhaps both. Perhaps neither. Perhaps it is born of a collective effort, by all the flawed minds of the level above this one, trapped in a make-believe world. A lovely thought, actually. An ideal conglomeration of the insane. Or, at least, of their sub-alter egoes. Sub-egoes?
Just maybe, yes. The world is of the dreamer’s creation, it is maintained by their vivid imagination. The inhabitants are a by-product of the frail mind, an outlet for everything that couldn’t otherwise be incorporated into the world. Of everything too gruesome for their fantastic creation, the only thing of beauty they could produce… Well, at least it gives them an interaction of sorts between each other. As I’m sure our sub-egoes do as well, in whatever form we might dream them into existance.
There are so many of us: how huge must the world outside us be, that a tiny fraction of its populace, namely those cursed or blessed with a spirit separated from the rest of their world, accounts for several billion personae? What is the outside world like, that so many have been driven to or have chosen to flee it to a fantasy world of their own creation? Are they in a manner of Hell and trying to divert their attention from the torments? Maybe the end of the world already happened, and we’re just a manifestation of its aftermath. Maybe we are a nightmare. Maybe we are the dreamers: maybe we have already experienced the end of the world, and now, torn in body and soul, reason expelled, our only retreat from the purgatory in dreams, memories and imagination entwined.
If we are a product of a tormented mind, why wouldn’t our dreamers, too, be a projection? And their masters, as well? As the principles of induction show, there may then be an endless cascade of realities – or, indeed, falsities. Is there a supreme dreamer, whose imagination all the imaginations are?
It’s nice to know a single person’s acts won’t really matter. Not in the great expanse of time, whatever it is in this context, nor in the endless vastness of transcendental existances. I am borne of a sick mind, or of a bored mind, or of a drugged mind, or of a mind torn to shreds.
Nothing is real.
Everything is permitted.
(Kaksi pystyyn kuollutta blubsista tai ainakin niiden poikasta. Ei niistä/näistä sen enempää.)
#4 – Ihmisluonnon Hyvyys ja Pahuus – 29.7.-11
Pysykää kanavalla vaan, mutta unohtakaa koko juttu; kun ei viikon kuluttua julkaisupäivästä ole yhtään ajatustakaan annettu koko tekstille saatika saatu tekstiin liittyen, voidaan unohtaa koko roska. Pääpointti alkuideassa oli kierosti päätellen todistaa jokaisessa tilanteessa kaikki mahdolliset teot tekopyhiksi, itsekeskeisiksi ja yksipuolisiksi. Ja lopuksi laittaa pieni yllättävä käänne, jonka partikulaarit ovat päässeet unohtumaan. Niin että vuoden päästä varmaankin yritetään uudestaan kirjoittaa blubsis :P
#3+sqrt(2)*i – Novus Ordo Seclorum Plantae – 10.10.10
Joops. Oli jonkin aika sitten tarkoitus kertoa kasvien valtaannoususta, mutta inspiraatio niinsanotusti katosi jonnekin teille tietymättömille. Auotaan nyt kuitenkin hieman muistiinpanoja ja ajatuksia niiden taustalla.
Pääpointti: entä jos kasveilla on tietoisuus? Tällä tarkoitetaan tietenkin tietoisuutta meidän ymmärtämällämme tavalla; tietenkin, methinks, ne ovat jollaki tavalla ajattelevia maailmakaikkeutta kanssamme asuttavia olioita, mutta jospa niiden tietoisuus olisikin samankaltaista kuin meidän ‘suurten ajattelijoiden ja planeetan valtiaitten’? Meistä ei olisi vastusta kasvikunnan valtaannousulle. Kuka uskaltaisi nukkua, kun esimerkiksi paprikakasvit ja monet köynnökset kasvavat otollisissa olosuhteissa kymmeniä senttejä yössä?
Mitään vesimassaa lähellä ei saattaisi käydä. Vedessä piilee miljardeja leviä (…jos ne nyt ovat kasveja). Kuulostaako tutulta? Lähes-rajatulla-alueella liikkuu lukematon määrä murhanhimoisia mikrokokoisia eliöitä, jotka toimivat laumana tai parvena yhdessä tuhotakseen minkä tahansa tarpeeksi lähelle tulevan.. Minkä tahansa? Kirjasto ekstraisolla koolla (kirjain taikka koko, molemmat kunnioitettavia) ei ollut mistään kotoisin: siellähän pysyivät pikku pirpanat varjoissa ja yhdellä, muutenkin tyhjällä planeetalla: ihminen ei pärjää ilman kasvillisuutta, mutta entä jos kasvillisuus tietää pärjäävänsä varsin hyvin ilman meitä? Huonekasvisi saattaa tällä hetkellä suunnitella kuristavasi sinut ensi yönä. “Death by a ficus.”
Syökää kasviksenne. Ennen kuin ne syövät teidät.
(Huom! Alkuperäinen julkaisu 15.5. -10, en lupaa ottaa kantaa tuonaikaisiin aivoituksiin. Tämä on täällä pääasiassa arkistointitarkoituksessa :P tekstissä viitattavan kuvan on aika-avaruus niellyt)
Kas, hei taas, te kaikki ruudun sillä puolen!
Toissailtaisen pohdiskelun, joka juontui alla todistetusta ajan uudesta luonteesta, seurauksena ja kimmokkeena toimi muun muassa aiheen sivuaminen filosofian kokeessa, josta ylläkin on mainittu. Tähän keräytyvät pääpointit ajatelmistani aiheesta: entä jos aikaa ei olekaan loputtomiin? Ensin tahdon kuitenkin varoittaa, että verrattuna alla olevaan, ensimmäiseen tekstiin, tästä tulee jumalattoman paljon teoreettisempi; ensimmäinen oli lähes käytännön havainnointia verrattuna tähän. Alla sujuvasti todistettiin ajan olevan luonnonvara, joka on jakautunut enemmän tai vähemmän tasaisesti jokaikiseen kohtaan maailmankaikkeudessa, ja jokaikisestä kohdasta jokaikinen olemassa oleva sitä kuluttaa ollakseen olemassa. Vai kulutetaanko sitä vain tullakseen olemassaolevaksi myös seuraavaan hetkeen? Mutta ensinnäkin, miten aika loppuu? Loppuuko aika vain töksähtäen kesken, jolloin kaikki loppuu kuin seinään, vai loppuuko aika hitaasti,olemisen hidastuessa äärettömän hitaasti kohti vääjäämätöntä loppua, jossa ollaan äärettömän lähellä loppua, mutta aika sekä kulkee että kuluu äärettömän hitaasti, jolloin loppu ei välttämättä koskaan tulekaan, muttei siitä koskaan olla kaukanakaan? Olen selvästi kirjoittanut muistiin, miten hyperkuutiosekunnin luominen olisi mahdollista, mutten ikävä kyllä pysty seuraamaan ajatuksenjuoksuani ajan kulutusnopeuden muutosnopeuden kiihtymisestä…
Koska tämän tekstin pohjimmainen ajatus on ajan loppuminen, ja on jo nostatettu kysymykset siitä, miten se loppuu, on aika kysyä, millainen loppu on, riippumatta siitä, miten se loppuu. Pysähtyykö maailmankaikkeus ja katoavatko kaikki ylläpitävät ja liikkeelläpitävät voimat, kun eteenpäinsiirtyvyys loppuu? Lakkaako kaikki oleva olemasta, kun ne eivät enää ole ennen mitään muuta eivätkä enää hetki lopun jälkeen tule minkään jälkeenkään? Vai käykö jotain muuta, mitä? Kaipaamme mielipidettäsi ;). Ja sitäpaitsi, koskapa nykyään uskotaan, että elämme multiversumissa universumin sijaan (multi>uni, moni>yksi, woooouu…), loppuuko vain yhdestä kaikkeudesta aika vai napsahtaako nakki kaikissa olevan kokoelmissa samanaikaisesti? Aika on ihanaa <3
Nyt kun aika kerran loppuu (taisiis, ei toki nyt, mutta… Tai no, mistäs sen tietää milloin aika loppuu. Palatkaamme aiheeseen heti kohta.), täytyy myös miettiä, mitä ajan lopun jälkeen on?
Ja I’m sorry, I’m very,very sorry, mutta seuraavan kappaleen aikana hahmotuskyky saattaa loppua kesken. Bear with me. Not the furry one, not the beer. Enivei, tämä kuva tässä sivussa ilmineeraa omalaatuista käsitystä(ni) ajan kulusta tuolla jossain, neljännen ulottuvuuden välissä ja tässä itse asiassa tulee esiin käsite Ajan Painovoima, jota juuri viimeksi kritisoitiin :D:D Ajan painovoimakeskipistettä merkkaa piste G, jota kohti aika aina pyrkii putoamaan. Lähtekäämme liikkeelle ylävasemmalta, ja siirtykäämme pelottavasti vastapäivään, emmekä totuttuun ajan kulkusuuntaan, myötäpäivään. Ensinnäkin aika (aaltoileva, vapaalla kädellä piirretyn näköinen viiva) vierii hieman matkaa ylämäkeen, mikä hämmentää hieman kaikkia ja kaikkea, mutta asiaan saadaan kohta selvyys; sanottakoon nyt alkuun, että ajan painovoimakeskipiste liikkuu ympyrän muotoisella radalla, joka unohtui piirtää kuvaan, tuolla ajan pyörimisympyrän sisällä, johtuen itse asiassa ajan kulusta rinkulan ulkoreunalla, joka johtuu gravitaatiokeskipisteen liikkeestä, joka johtuu ajan pyörimisestä ympäriinsä, joka johtuu keksipisteen liikkumisesta, joka johtuu… Arvatkaa vaan mistä. Muttasiis, ylävasemmalta: aika on nyt pyörinyt aikansa (hehe :D) ylämäkeen ja tulee kielekkeelle, josta se tipahtaa kohti keskipistettä ja töyssähtää hieman osuessaan uudestaan johonkin, joka estää sitä tipahtamasta koko matkaa keskipisteeseen. Jotain merkittävää varmasti tapahtuu, koska ajan töyssähtäessä on pakko tapahtua jotain. Palaamme aiheeseen kohta. Nyt aika rullailee ylös seuraavaa rinnettä ja töyssähtää uudestaan johonkin. Mutta!, kuten kuvasta huomaamme, olen piirtänyt seuraavan töyssyn hieman pienemmäksi. Kuten seuraavankin, ja seuraavan… Lopulta rinnettä ja töyssyä ei enää erota ympyrän tavallisesta kehästä (s, joka on pudotusmatka, käy äärettömän lyhyeksi). Töyssyt ovat siis äärettömän pieniä ja siten eivät kovin maailmaamullistavia, joskin hyvin merkityksellisiä; töyssyt ovat joko äärettömän kaukana toisistaan tai niitä on äärettömän tiuhassa: tulkinnasta riippuen jokainen töyssy on joko yksi, äärettömän pieni interdimensionaalisen kellon naksahdus yksi hetki eteenpäin ajassa, joita tähän mennessä on tuntunut tapahtuvan paljolti peräjälkeen, äärettömän lähellä toisiaan, tai! Jospa töyssyt ovatkin few-and-incredibly-far-in-between? Tähän en osaa sanoa mitään: kaipaamme yleisön (kanssa) yhteenottoa (voi yleisö toki keskenäänkin kinastella maailman olemuksesta, mutta täytyyhän näihinkin teksteihin jostain ideat plagioida). Tai hetko! Jospa äärettömän kaukana toisistaan olevat töyssyt ovatkin maailman-, tai siis, ajanloppuja? Herää kysymys: minne aika jatkaa ja miten aika jatkuu töyssyn jälkeen? Jatkuuko kaikki samasta kohdasta, mihin jäätiin? Jatkuuko kaikki samasta universumista, mutta tabula rasan kautta: kaikki menneet tapahtumat ja töyssyn hetkellä meneillään olleet tapahtumat ja täten kaikki niistä seuraava pyyhkiytyvät pois ja maailmankaikkeudella on uusi aloitus? Alkaako aika alusta vai alkaako uusi aika? Räsäytetäänkö maailmankaikkeus takaisin alkukohtaan, jolloin luonnonlait voivat muodostua uudelleen aineesta eli energiasta, jonka olemusta ei mikään edeltävä määrittele? Tästä tuleekin mieleen… Onko syy-seuraus -suhde vain ihmismielen keksintö vai ovatko jotkin tapahtumat liittyneet toisiinsa tietyssä järjestyksessä ajassa? Jotta asiat voivat olla järjestyksessä, täytyy olla jotain, mihin niiden paikkoja verrata: mihin suuntaan aika kulkee? Tätä täytyy muistaa pohtia tarkemmin… :P
Loppukoon aika miten haluaa, mutta eniten ihmiskuntaa saattaa kiinnostaa kysymys: Miten meille käy, kun(/jos) aika loppuu? Huomaako ihmismieli ajan ja fyysisen maailman hidastumisen onko ihmismieli erillinen osio olevaa? Jos on, millaista olisi elää maailmassa, joss ajatus juoksee äärettömän nopeasti kaikkeen muuhun nähden? Huomaisiko ihminen ajan äärettömän hitaan hidastumisen? Entä jos maailma loppuukin edellä mainitulla tavalla töksähtäen, miten käy ihmismielen, kun aika on ohi? Miksi vain filosofisessa asiatekstissä voi olla useampia kysymys- kuin toteavia lauseita? Kertokaa mielipiteenne.
Aika mitä luultavimmin loppuu joskus. Sitä ei luultavasti yksikään ihmisolento ehdi huomata. Jospa aika hidastuu loppua kohden niin, ettei koskaan tarvitsekaan huomata. Älä kuitenkaan ahdistu maailmanlopusta: miten ikinä olevuus loppuukaan, et mitä luultavimmin muista menettäneesi tätä maailmaa.
(Huom! Alunperin julkaistu 11.4.2010, en ota kantaa niin kaukaisten aikojen aivoituksiin; jos tekisin samasta aiheesta tekstin nyt, olisi lopputulos luultavasti huomattavan erilainen. Tämä on täällä arkistointitarkoituksissa :P tekstissä viitattu kuva on myös kadonnut kyberavaruuteen)
On aika aloittaa pontevasti!
Tänäisen keskustelun, joka juontui YooLin tämänhetkisen etusivun sisällöstä, pohjalta ponkaisi ajatus Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian kuvaaman ajan hidastumisen selittelystä. YooLin etusivulla mainitaan käsite “ajan painovoima”, joka on hiukka kyseenalainen.
Painovoimaa ei ole oikeastaan olemassa, vaan se on helppo ja totuttu tapa kuvata suhteellisuusteorian esittämässä massakeskittymän (esim. planeetan tai tähden tai oman kirjoituksensa ansaitsevan mustan aukon) aika-avaruuteen venyttämässä kuopassa olemista ja/tai liikkumista.Tätä aika-avaruuden venymistä kuvataan yleensä kuvalla, jossa maailmankaikkeus on muunnettu kaksiulotteiseksi ja massakeskittymä painaa kuopan, joka vääntää tätä tason muotoista avaruutta kolmannessa ulottuvuudessa. Tällainen kuva näyttää yleensä tuollaiselta, joka tekstin reunassa on. Jaah. Kursori katosi kuvan ilmestyessä :P Hälläkö väliä, eihän tässä ruutugrafiikalla kirjoitetakaan. Yleensä kyseinen toiminta jätetään näppäimistön ja käsien yhteispelin vastuulle. Kas vain O.o kursori ilmestyi takaisin, mutta lopetti vilkkumisen :D
Mutta, päästäksemme takaisin aiheeseen: koska avaruus todistettavasti ei ole kovinkaan kaksiulotteinen (kokeile liikuttamalla vaikka kättäsi ylös-alas, oikealle-vasemmalle ja eteen-taakse. Jos yksi tai useampi näistä liikkeistä ei onnistu, vaan tuntuu kuin edessä olisi jokin seinä, jonka tuolla puolen on kukatiesmitä ja on aivan kuin maailma loppuisi kesken siinä suunnassa, johon käden liikuttaminen ei onnistu, ota yhteyttä lähimpään teoreettisen fysiikan Nobelistiin.), ei avaruuskaan voi tuolla tavalla kuoppautua esimerkiksi alaspäin – missä kyseinen suunta sitäpaitsi edes on Maapallon ulkopuolella?! Furthermore, koska Einstein sijoitti ajan tuntemamme olevuuden neljänneksi ulottuvuudeksi, täytyy sitä myös kohdella sellaisena. Jos maailmassa, jossa on pituus ja leveys, massa painaa kuopan syvyyssuunnassa, eikö maailmassa, jossa on pituus, leveys ja syvyys, kyseisen kuopan täydy painua jäljellä olevaan, ei-totuttuun ja hankalasti havaittavaan ulottuvuuteen eli aikaan?? Einstein sanoo myös, että tällaisissa massakeskittymien aiheuttamissa kuopissa aika hidastuu, ja kyseinen teoria on todistettu ihmiskunnan kiertoradalle heittelemien satelliittien ystävällisellä avustuksella.
Siispä! Jos ajalle ei ole painovoimaa, ja ajan hidastuminen johtuu kuopasta (=pituuden/pinta-alan/tilavuuden/jonkin todella jännän poikkeama suoraviivaisesta, helpoimmasta mahdollisesta kulusta) ulottuvuudessa nimeltään aika, eikä aika hidasta itseään (itsetuhoinen käytös on toivottavasti ihmiskunnan yksinoikeus), täytyy olettaa, ettei aika hidastu kuopassa. Miksi kaikki siis tapahtuu kuitenkin hitaammin kuopissa? Äsken mainittu kuopan substanssi kertoo, että aikaa on pidemmällä matkalla, mutta silti samassa etäisyyydessä, tällaisessa kuopassa kuin suoraviivaisessa aika-ulottuvuudessa + edelliset kohdat huomioonottaen => aika ei hidastu, vaan sitä täytyy kuluttaa enemmän liikkuakseen ja ollakseen aikakuopassa => aika ei olekaan aivan tavallinen ulottuvuus, vaan luonnonvara, jota kaikki olemassa oleva tarvitsee jok’ikinen, äärettömän lyhyt hetki ollakseen olemassa ja samalla olevan oleminen hidastuu sitä enemmän, mitä enemmän aikaa sen täytyy käyttää olemiseen. Aika ei siis välttämättä olekaan itsestäänselvyys, joka vie maailmaa eteenpäin, vaan polttoaine olemista ylläpitävälle moottorille?
Kokoelma 